lauantai 20. tammikuuta 2018


Tulihan se talvi viimein eteläänkin! Keskiviikko oli kauden laskupäivä 16/50 ja Talman parkkikin oli saatu viimein auki. Joskin enemmän tuli varmaan laskettua puuteria (Talmassa!) kun sitä kerrankin oli tarjolla. Homma jatkuu tänään mökillä lumitöiden parissa ja huomenna edessä lisää laskuhommia ennen pohjoiseen lähtöä.

Talvi <3 


tiistai 16. tammikuuta 2018

Innsbruck 27.12.2017-5.1.2018


2017 viimeinen ja samalla tämän vuoden ensimmäinen reissu suuntasi Alpeille. Kävin viime talvena ensimmäisen kerran Innsbruckissa ja tykästyttyäni kaupunkiin ja etenkin sitä ympäröiviin mahdollisuuksiin oli aika lähteä takaisin, laukussa splitti ja laskukamat. 

Innsbruckissa on kyllä omakin lentokenttä, mutta silti melkein helpoin yhteys perille on lentää Müncheniin, ottaa vuokra-auto alle ja ajella loput 140km perille. Suoria lentoja ei Innsbruckiin ole liikoja Suomesta tarjolla ja vaihdoilla on aina riski hukata kamat. Lisäksi lennot perille asti ovat huomattavasti kalliimpia ja auto paikan päällä kannattaa joka tapauksessa olla. Niinpä Finnair tiputti meidät joulun välipäivinä Saksaan ja ajelimme vuokra-Seatimme IBK:n kupeessa olevaan Axamsin kylään, missä majoituksemme sijaitsi. Tulopäivänämme satoi vettä kaatamalla ja iltapäivä meni lähinnä taloksi asettuessa ja muutamia varusteita kyliltä hankkiessa. Reissun ensimmäinen schnitzel oli myös tosiasia. Viimeksi Itävallassa uhosin, että syön schnitzelin vähintään joka päivä, mutta kun kolmannen päivän jälkeen pystyi jo melkein kuuntelemaan ihon läpi kuinka verisuonet tukkeutuvat, oli kuuri tällä kertaa pakko muuttaa hieman kevyemmäksi. Vaikka skinnailu fyysistä touhua onkin, paikallinen ruoka oni vielä raskaampaa.

Roadtrippin Stubain suuntaan

Tavoite Tirolissa oli laskea mahdollisimman paljon. Matkassa oli kahdeksan laskupäivää, jotka jaoimme viiteen skinnailu- ja kolmeen hissilaskupäivään. Aloitimme kuitenkin rinteestä, jotta saisi laskemiseen vähän tuntumaa. Ensimmäisenä päivänä Schlickissä satoi lunta ja näkyvyys oli heikkoa, mutta hissioffareilta löytyi hauskoja linjoja ja pieniä kuruja, joissa lasku oli nautinnollista. Lunta Alpeilla riitt viime talveen verrattuna moninkertaisesti!

Wheeeeeeeeeeeee!

Lumen runsaus on toki siunaus, mutta siinä on myös vaaransa. Vyöryvaroitukset olivat Tirolissa koko matkan vähintään kolmosessa viisinumeroisella asteikolla. Loppureissua kohden ne nousivat jo neloseen Eleanor-myrskyn saapuessa. Reitti- ja vuorivalinnat – joita alueella piisaa sadoittain – piti siis tehdä harkiten ja varoitukset mielessä. Päätimme nautiskella, eli ottaa todella iisisti, jättää jyrkimmät kulmat pois ja laskea enemmän metsäisiä pätkiä niin kauan, kun joka aamu uusiutuva varoitus on kolmosella tai korkeampi. Mutta koska Tirolissa laskettavaa piisaa, ei hyvistä laskulinjoista liikoja joutunut silti tinkimään. 

Lumen määrä Tirolissa lasketaan jo nyt metreissä!

Ensimmäinen skinnauspäivä tajosi noin 800 verttimetriä hienoa säätä, pakkanenkin huiteli pilvettömän taivaan alla yli kymmenessä asteessa Niedererbergin huipulla. Taisimme samalla löytää Itävallan ainoan vuoren, jonka korkeimpaan pisteeseen ei ole pystytetty Gipfelkreuzia, rautaista ristiä. 

Niedererberg 2196m

Wheeeeeeee uudelleen!

Seuraavana päivänä lämpötila pomppasikin yhtäkkiä kymmenisen astetta ylemmäs ja mittari veti plussalle. Näin suuret vaihtelut nostavat vyöriyriskiä huomattavasti ja vaikka se kolmosella edelleen olikin, oli varoitus nostettu kolmosen yläpäähän. Nousimme jo viime talvena tutuksi tulleen Wetterkreuzkugelin todella tuuliselle huipulle, mistä on pitkä, hauska lasku alas. Alaosassa laskimme kuitenkin reitistä hieman ohi ja päädyimme rämpimään liki helteisissä olosuhteissa reisiin asti nousevaan hankeen päästäksemme takaisin linjalle. Alkoi käymään jo urheilusuorituksesta. Vitutti.

Wetterkreuzkugelilla tuulee

Happy camper!

Keli heitteli pitkin viikkoa todella paljon ja teki suunnittelusta melko haastavaa. Odottelimme aina aamuisin klo 7.30 päivittyvää vyörytiedotusta ja sen pohjalta teimme ratkaisumme lähdöstä. Axamsin takana oleva Axamer Lizum muodostui höntsäkohteeksemme, eli jos keli näytti viheliäiseltä, ajelimme sinne. Paitsi kerran, kun kitkarenkain varustettu automme ei perille vievällä kapealla vuoristotiellä noussut ensimmäistä mutkaa pidemmälle kymmenen sentin sohjossa. 

Lopulta reissun ehkä paras laskupäiväkin saatiin kotikeskuksessa, kun yöllä oli satanut parikymmentä senttiä lunta ja löysimme hissin alta linjoja, joita kukaan muu ei päivän aikana laskenut.  Axamer Lizumin vierestä löytyi myös muutama pienempi skinnailureitti, jotita hönäsimme kun ei jaksanut mitään tuhannen metrin nousuja lähteä joka päivä raivottamaan.

Innsbruck Axamer Lizumista kuvattuna

Epävakaat säät huipentuivat lopulta myrksyn saapumiseen. Ympäri Eurooppaa isojakin ongelmia aiheuttanut Eleanor ei Tiroliin iskenyt täydellä voimallaan, mutta sen verran kuitenkin aiheutti hässäkkää, että useampikin keskus joutui sulkemaan hissinsä ja vyöryvaroitus nostettiin neloseen. Niinpä viimeiset päivät menivät lähinnä kelejä ihmetellessä muutaman laskun päivätahdilla. Viimeinen skinnauskin oli lähinnä fiilistelyä Axamsin pelloilta ylöspäin nollanäkyvyydessä. 

Dumppaa! Kymmenen päivän aikana tuli yhteensä 
varmaan metri uutta lunta 

Wheeeeeeeeeee osa 3

Kaikenlaisesta säähässäkästä huolimatta reissu oli kuitenkin onnistunut. Useampi päivää hyvää säätä ja hyvää laskua, niin keskuksissa kuin niiden ulkopuolellakin. Samalla tuli benchmarkattua useampi huippu, joilta pitää tulevina talvina päästä laskemaan alas, joten paluu Tiroliin lienee edessä taas ensi vuonna. Vuorokausirytmi meni kutakuinkin samalla kaavalla joka päivä: Seiskalta ylös, mäkeen, iltapäivällä kotiin, kauhea kaloripommi jossain lähiravintolassa ja kahdeksalta sänkyyn. Tuntui siis lomalta. Kaupungilla kävimme kääntymässä muutaman kerran, mutta pääasiassa uudenvuoden turistien täyttämä Innsbruckin keskusta ei liikoja houkutellut. Keski-Euroopan mäkiviikko näkyi väkimäärässä - myös rinteillä ja offareilla.

Kiitos Itävalta, 15 / 50 tämän kauden laskupäivätavoitteesta täytetty!


Innsbruck city

Danke Österreich!


Matkaa tukemassa olivat:


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Katsaus vuoteen 2017


Hyvää uutta vuotta!

2018 kääntyi kelloon jo viikko sitten, mutta palasin Itävallasta kotiin vasta toissayönä. Vuoden ensimmäinen viikko meni pitkälti lauta jaloissa ja  kone kiinni ja blogi vietti ansaitsemaansa joulutaukoa. Itävalta oli hieno ja Alpeilla riitti lunta, mutta siihen pureudun vasta seuraavassa kirjoituksessa, nyt on nimittäin aika niputtaa ensin vuosi 2017 yksiin kansiin. 

2017 oli yksi elämäni hienoimmista vuosista. Se oli ensimmäinen kokonainen vuosi, jonka sain olla täysipäiväinen (ei -päinen) ulkoilun ammattilainen. Ei enää kouluja, eikä hantti- ja friikkuhommia, vaan täysi vuosi ulkoillen itseäni elättäen. 2017 oli myös ensimmäinen yritykseni historiassa, joka jää voitolliseksi. Outdoor-hommat - musahommat 1-0. Töitä riitti, matkapäiviä kertyi noin 140, nukuin noin 70:ssä eri paikassa ja kävin yhdeksässä eri maassa, joissain useampaan kertaan. Hengähdystaukoja ei liikaa piisannut, toisaalta en sellaisia pahemmin kaivannutkaan. Silloin pitää mennä, kun on mahdollisuus. 

Heräsin vuoteen 2017 Argentiinan Aconcagualla. Olin lähtenyt reissuun jo hyvissä ajoin joulukuussa, jolloin suuntasin Kilimanjarolle ja sieltä suoraan Andeille. Hieno reissu päättyi kuitenkin hienoiseen pettymykseen Aconcaguan huipun jäätyä noin 600:n verttimetrin päähän. Kävin kuitenkin ensimmäistä kertaa yli kuudessa kilometrissä, mikä oli minulle tärkeä askel, ja muutenkin reissu oli kaikin puolin onnistunut, joten suotta tuota harmittelemaan. Kaipa sitä pitää Acolle jossain vaiheessa palata, mutta en kuitenkaan jaksa kiirehtiä suunnitelman kanssa, maailmassa on muutenkin liian monta mielenkiintoista paikkaa käytävänä.

1.1.2017 Aconcaguan ykkösleirissä

Palattuani kotiin tammikuun puolivälissä lepäsin. En muista koskaan olleeni fyysisesti niin väsynyt kuin kuukauden vaellus- ja vuorirupeaman jälkeen. Helmikuuhun mennessä oli kuitenkin kone jo tankattu uudelleen täyteen ja lähdin Innsbruckiin. 25 vuotta lumilaudalla laskettuani oli aika laajentaa leikkikenttää ja hankkia splitboard, joka vei laskemisen ihan uudelle tasolle takamaastomahdollisuuksien kasvaessa. Ensimmäinen viikkoni splitillä Alpeilla avasi silmät uudelle lajille ja samalla innostuin laskemisesta taas nuoren miehen elkein. Splitin saapuminen elämääni tavallaan myös jaksotti tekemiseni tulevia vuosia varten selkeämmäksi: Talvella lasketaan, kesällä kiivetään. 

Itävallassa matkalla ylös...

...ja lähdössä alas.

Innsbruckin lähimaaston vuoria laudan kanssa kahlattuani oli aika tehdä vähän töitä. Muutama talviretki Hevetinjärvelle sekä talvivaellus Karhunkierroksella muistuttivat, miten kivaa työ on. Etenkin talvinen, hiljainen Oulanka oli täydellistä lepoa aivoille. Suosittelen kelle tahansa lähtöä Kuusamoon kevättalvella, jos Karhunkierros kiinnostelee, mutta haluaa välttyä ruuhkalta. Viiden päivän vaelluksellamme näimme alle kymmenen muuta ihmistä, kun kesällä samoja polkuja saa kävellä jonoksi asti!

Karhunkierroksen talvi. Ei oo ruuhkaa.

Huhtikuussa palasin vielä kertaalleen Lappiin, tällä kertaa Pyhälle skinnaamaan, kun kerran se splitti tuli hankittua. Muistan toistelleeni läpi Noitatunturin kierroksemme, että tämä on hienoin ulkoilupäivä, jonka olen Suomen luonnossa viettänyt. Juuri silloin se todennäköisesti olikin. 

Huhtikuuta Luostolla

Toukokuussa tein jälleen muutaman viikonloppuretken Teijoon ja Repovedelle. Vaikka vuoret, talvi ja kylmä ovatkin sydäntä lähtellä, välillä on hienoa huomata ja muistella, miten hienoa ihan tavallinen lähiretkeily ja Suomen luonto ovatkaan. Etenkin näin Suomi 100 -juhlavuontea se oli tärkeä muistutus. Olin myös osana Metsähallituksen Luonnon päivät -hanketta ja kannoin ylpeänä luontolähettilään titteliä läpi vuoden. 

Mutta jotta nyt ei ihan lähiretkeilyksi menisi, niin kävin minä toukokuussa Ranskan Alpeillakin.

Maailman paras Repovesi

Lounastauko jossain Ranskassa

Menemisessä ja tulemisessa pitää olla jonkinlaista tasapainoa, joten joskus kannattaa vähän kaupunkilomaillakin. Poikani täytti viime vuonna kymmenen ja sen kunniaksi teimme yhteisen matkan New Yorkiin. Suurkaupunkikokemus oli pienelle pojalle avartava ja viikko Isossa omenassa yhdessä oli meille tärkeä. Ensi kesänä vuorossa on Lontoo.

Pieni mies, iso city

NYC:n jälkeen koitti ensimmäinen kesän tuplavaelluksista, kun suuntasin perinteiselle 365 Klubin kesävaellukselle Ruotsin Kebnekaiselle. Jos Suomen kesä oli viime vuonna harmaa, Ruotsissa paistoi aurinko käytännössä kaksi viikkoa. Yhdessä kollegani Markon kanssa huiputimme Kebnekaisen kaksi kertaa eri ryhmien kanssa ja saimme 19 asiakasta huipulle. Alun perin haastavalta tuntunut kahden vaelluksen putki meni paremmin kuin hyvin, ilman ongelmia ja työstä nauttien. En malta odottaa, että pääsemme taas takaisin ensi kesäkuussa.

Otettiin Markon kanssa huiputuskuva

Marko otti myös kesän hienoimman työkuvan


Tuplasetti Ruotsissa pohjusti myös hyvin heinäkuun lopun Mont Blancin yritystä, tällä kertaa Ranskan puolelta. Hieno viikko ystävien kanssa Chamonix’ssa ei kuitenkaan saanut ansaitsemaansa päätöstä, kun emme myrskyssä päässeet lopulta edes yli 4000:n metrin. Samalla tuli otettua pieni oppitunti vuorilta, jota muistellaan edelleen kauhulla. Ukkosessa kiipeäminen on tästä eteenpäin no go, kuten sen olisi pitäinyt olla jo Ranskassakin. Tulipahan muistutus.

Gouterin seinällä kahden ukkosmyrskyn välissä

Helikopteri pelastamassa korealaista kiipeilijää, joka oli viettänyt 30 tuntia yksin myrskyssä vuorella jouduttuaan eroon ystävästään, joka löydettiin viikkoa myöhemmin kuolleena.


Mont Blanc jäi odottelemaan kolmatta yritystä, kun oli aika suunnata Islantiin kesän toiselle tuplavaellukselle. Kaksi 365 Klubin ryhmää ja Laugavegurin reitti kaksi kertaa läpi. En ollut koskaan aiemmin käynyt Islannissa ja pää räjähti kun polulle päästiin. Olinhan minä toki tiennyt, että paikallinen luonto on poikkeuksellinen, mutta en silti osannut odottaa mitään niin käsittämättömän upeaa kuin mitä Laugavegur tarjosi. Vuoria, vuonoja, virtoja, koskia, jäätiköitä, vesiputouksia, tulivuoria, you name it. Silkkaa ilotulitusta, joka jätti pienen ihmisen haukkomaan henkeään joka mutkan jälkeen, eikä pelkästään rasituksesta. Islannissakin paistoi kaksi viikkoa putkeen, what are the odds?

Laugavegur, I love you

Töissä

Laugavegurin jälkeen ajattelin, että vaikea tätä on minkään ylittää. Kunnes pakkasin laukut ja lensin Nepaliin. Kolme viikkoa Himalajalla nimittäin räjäytti tajunnan siinä määrin, että mikään ei ole sen jälkeen tuntunut miltään (no okeiokei, totta kai on, mut kiliseitä on kiva käyttää). Kathmandu, Lukla, Namche, Gokyo ja Lobuchen huippu, aivan uskomattomia kokemuksia, näkemyksiä, tuntemuksia ja maisemia kaikki, koko matka. Nepalin ihmiset, luonto ja vuorten väleissä vellova syvä rauha iskivät lujaa. Olin haaveillut maailman korkeimpien vuorten kupeista jo pitkään, mutta silti matka oli enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut odottaa. Sanonta siitä, että Nepaliin ei ensimmäisen vierailun jälkeen voi olla palaamatta pitää täysin paikkansa ja niinpä uusi reissu odottelee jo lokakuussa, tällä kertaa suuntana on Cholatsen 6440-metrinen huippu.

Gokyo Lakes

Lobuche summit

Kuten sanottu, Nepalin jälkeen oikein mikään ei tuntunut miltään. Niinpä oli aika muistuttaa itseään taas kotimaan kauneudesta ja suunnata nenä Utön saarelle kauas ulkosaaristoon. Ehkä siinä oli jotain sellaista, että täydellisempää vastakohtaa ei Hilmalajalle ole, kuin muutaman ihmisen asuttama karu saari kaukana merellä. Utö on minun eläkesuunnitelmani ja uusi pakopaikkani, jonne seuraavan kerran suuntaan pääsiäisenä. 

Aamukahvi Utössa

Joulukuu menikin sitten jo tätä vuotta suunnitellessa ja joulua mökillä pojan kanssa viettäessä, kunnes vuoden viimeinen lentolippu oikeutti Münchenin koneeseen. Vuokra-auto vei jälleen Itävallan Alpeille ja skiniladut huipuille. Niistä kuitenkin lisää seuraavassa blogissa.

Kaiken kaikkiaan, kun vuotta 2017 katsoo, pitää olla tyytyväinen. Töitä ja vapaa-aikaa riitti sopivassa suhteessa ja sain nähdä maailmaa paljon. Sain siitä maailman näkemisestä myös palkkani. Samalla, kun tuntuu, että olin poissa lähes koko ajan, vietin enemmän aikaa poikani kanssa kuin vuosiin. On aikoja jolloin olen poissa, mutta ne ajat, kun olen kotona, olen enemmän lähellä ja läsnä kuin moni arki-isä koskaan. Voisi siis sanoa, että tämä elämä, jota elän, tekee minusta myös paremman isän ja se on minulle loppujen lopuksi kaikista tärkeintä, se on isoin matka, jota saan tehdä.

<3

Vuonna 2017 minulle tuli myös viisi vuotta täyteen raittiina. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa.

Kaikenlaista


Vuotta 2017 tukemassa olivat: 


lauantai 23. joulukuuta 2017

Hyvää joulua!


Kuten kuvasta voi todeta, liikekannallepano on Lapissa käynnistynyt. 
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille blogia, Facebookia ja ylipäänsä kaikkia tekemisiäni seuraaville, teidän alati kasvava määränne on saanut minut monesti iloiseksi kuluneen vuoden aikana. 

2017 on ollut huikea matka ja nyt on aika hiljentyä sen viimeisiä päiviä nauttimaan, ennen kuin laitetaan uusi vaihde ja vuosi sisään tammikuussa.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle ja minä lähden parin päivän päästä Itävaltaan. 
Reissun tapahtumista päivitän pääasiassa Instagramiin.

Ottakaa iisisti, älkää juoko lasten nähden ja palaillaan ensi vuonna!


tiistai 19. joulukuuta 2017

PROJECT 5


Pääasin avaamaan laskukauden Pyhällä ja Sallassa viime viikolla. Pohjoisessa oli jo upea valkoinen talvi ja lunta tuntureilla riitti niin mäessä kuin offareillakin. Sitä satoi myös melkein joka päivä lisää. Alkukausi enteilee hyvää talvea ja upeita keväthankia Lappiin, kun lunta on maastossa puolisen metriä jo nyt!

Kauden ensimmäiset laskut sain alle Pyhä Free’kendin yhteydessä, missä kävin moikkailemassa tuttuja ja sopimassa hieman uusia työkuvioita ensi keväälle. Samalla pääsin tuuliseen mäkeen sisäänajamaan uutta Jonesin Mountain Twiniäni, jonka ostin rinnelaudakseni hyväksi havaitun Jonesin Solution-splitin oheen. Ihania molemmat! Olin myös hieman haaveillut skinnailusta Pyhän takamaastoihin, mutta keli oli lauantaina sen verran sketsi, että tyydyin ensimmäisenä päivänäni suosiolla mäkilaskuun ja Pyhän tuolihisseihin. Seuraava viikko sujahti sitten Sallassa. 

Sallan rauhaa

Vasta oikeastaan viime vuosina sukumme mökki Sallatunturin kupeessa on noussut minulla ansaitsemaansa arvoon. Jotenkin aiemmin kauhean kaukana sijainnut kelomökki tuntuu nykyään lähemmältä ja olen tajunnut, että eihän tuo lopuksi ole matka eikä mikään sinne ajella etelän mustaa talvea pakoon. Sallan isot plussat ovat sen rauhallisuus ja rinteiden tyhjyys, keskus kun on profiloitunut enemmän hiihtoon ja muuhun oheistoimintaan, eikä niinkään laskettelupaikaksi. Vaikka mökki- ja majoituskapasiteetti tunturissa olisi aivan täyteen ammuttu, rinteisiin asti ei väkeä pahemmin riitä. Niinpä Sallassa saa laskea yleensä melko omassa rauhassaan ja nytkin oli hetkiä, kun koko keskuksessa (!) ei ollut muita laskijoita kuin minä. 

Sallassa parasta laskua tarjoavat kuitenkin offarit mäkien sivuissa. Itä- ja pohjoisrinteiden suuntiin tunturilla riittää paljon metsää ja lumikenttää laskettavaksi ja melkein jokaiselta pätkältä pääsee laskemaan myös takaisin hissille. Kätevää! Tunturin eteläpuolelle laskee iso offarikenttä, missä myös tekemistä riittää, etenkin kun sitä ei ole koskaan kukaan muu laskemassa. Etelän puolelta pääsee laskun päätteeksi helposti sieltäkin skinnaamaan tunturia kiertävää hiihtolatua itä- tai eturinteiden hisseille. Joulukuun alussa eteläpuolen rinteillä oli kuitenkin vielä sen verran vähän lunta, että tyydyin idän ja pohjoisen metsiin. Pohjoisrinteet olivat vielä suljetut, mutta luonnonlunta oli sillä puolella niin reilusti, että mäet olivat silkkaa nautintoa laskea ja skinnata takaisin ylös. Viikon verran tuntui siltä, kuin koko keskus olisi valjastettu henkilökohtaiseksi leikkikentäkseni, kun jokaisen puuteripätkän laskujäljet olivat yksin minun tekemiäni. Täydellinen tapa aloittaa laskukausi!

Skinnailumaisemat kohillaan

POW POW POW 



Viikko Sallassa oli myös lähtölaukaus vuoden 2018 ensimmäisen puoliskon projektilleni, jonka olen nimennyt juhlavasti PROJECT 5:ksi! (Teininä paras lumilautaleffa ever oli vuonna ’93 julkaistu Project 6 , ja minä tolleen tosi nokkelasti otin siitä mallia.) Project 5 tarkoittaa viittäkymmentä laskupäivää, joista viimeinen on lasku Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Eli 50 laskupäivää ja lopuksi laskua yli viiden tonnin korkeudessa. Paljon vitosia = Project 5. Get it? Niin nokkelaa!

Project 5 sai alkunsa päässäni joskus viime kesänä. Pohjalla oli paras laskukausi vuosiin ja spltiboardin hankinta. Huomasin talven päätteeksi, että laskin paremmin ja rennommin kuin ehkä koskaan, vaikka kyseessä oli jo 25. kauteni lumilaudalla. Jotenkin tällainen ihanan harkitseva aikuisuuden tuoma viisaus (tsek edellinen blogini) yhdistettynä erittäin hyvään fyysiseen kuntoon tekivät laskemisesta todella nautinnollista. Viihdyin yhtä lailla Itävallan Alpeilla kuin Talman parkissakin ja laskemisen ilo jotenkin pursui läpi kaikessa mitä tein. 

Old is not dead!

Samalla mielessä on ollut paluu Elbrusille. Haluaisin nousta huipulle independenttinä ja hakea uuden kokemuksen ensimmäiseltä isolta vuoreltani, joka on lopulta – vaikka aivan upea reissu ja kokemus olikin – jättänyt hieman mälsän jälkimaun muista henkilökohtaisista syistä. Haluaisin sitäpaitsi käydä siellä huipulla ottamassa kunnollisen huiputuskuvan, edellisellä reissulla kun sellainen unohtui lähinnä itkiessäni kontrolloimattomasti koko huipulla vietetyn vartin.  

Huiputuskuva, Elbrus, Heinäkuu 2014

Jotenkin sitä sitten päätyi kelailemaan, että millaistahan se olisi laskea yli 5000:ssa metrissä, missä happea on noin puolet merenpinnan tasosta. Suorituskykyni ohuessa ilmassa on ollut varsin hyvä, joten haluaisin päästä kokeilemaan vähän high altitude lumilautailua ja hakea laskemiseen vähän uusia rajoja sitä kautta. Kun vielä kylkeen löytyi mukaan muita halukkaita samoilla haaveilla, homma alkoi olla selvä: Kesäkuussa 2018 koitetaan kiivetä ja skinnata Elbrus etelän puolelta ylös ja laskea 1800 metriä alas basecampiin. Meitä on nyt kuuden hengen porukka lähdössä ja detaljit alkavat vahvistumaan alkuvuodesta. Emme käytä oppaita Elbrusilla ollenkaan.

Project 5:n toinen osuus, eli 50 laskupäivää, tuli sitten mukaan tavallaan tukemaan tuota kesän tavoitetta. 50 päivää on kuitenkin liki kaksi kuukautta ihmisen elämästä ja niillä pohjilla luulisi olevan kunto ihan kohillaan Kaukasuksen rinteille. Edellytyksenä projektin onnistumiselle on toki etelän lumikeskusten – Talman ensisijassa – aukeaminen mahdollisimman pian, muuten voi mennä hankalaksi. Päiviä tulen keräämään Talman lisäksi Itävallassa uutenavuotena, Lapissa ainakin tammi- helmi- ja huhtikuussa sekä Kebnekaisen kupeessa pääsiäisen jälkeen. Jos oikein hyvin käy, myös Norja ja/tai Ruotsi kutsuvat toukokuussa. 

Noille rinteille kesällä

Kamat on nyt testattu ja pohjat otettu Lapissa, 6/50 on tilanne tänään! Ensi viikolla splitin kantit suuntaavat Innsbruckin lähimaastoihin ja homma etenee. Viisi ja puoli kuukautta on aikaa!


Project 5:sta tukevat:

Partioaitta | Tierra | VAI-KØ Clothing  | Oatlaws | Matkatoimisto Aventura

Wheeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee !



keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Vuorikiipeilyn ihana keskinkertaisuus


Ed Viesturs on yksi Jenkkien tunnetuimmista vuorikiipeilijöistä. Hän oli ensimmäinen amerikkalainen, joka onnistui kiipeämään jokaisen yli 8000-metrisen vuoren maailmassa, ja vielä ilman lisähappea. Suomalaisille Viesturs saattaa olla tuttu siitä, että hän kiipesi noista huipuista suurimman osan yhdessä pitkäaikaisen kiipeilypartnerinsa Veikka Gustafssonin kanssa. Nykyään vuonna 2005 urakkansa kasitonnisilla päätökseen saattanut Viesturs työskentelee mm. New York Rangersin mentaalivalmentajana ja nauttii mainetta suosittuna luennoitsijana.

Kirjoja Viesturs on julkaissut neljä, joista sain juuri viimeisteltyä itselleni kolmannen, No Shortcuts To The Topin. Olen lukenut kirjat hieman nurjassa järjestyksessä, No Shortcuts… kun oli julkaisujärjestyksessä ensimmäinen ja se kertoo Viestursin Endeavour 8000 -projektista kokonaisuutena. Muut ovat yksittäisiin vuoriin pureutuvat The Will To Climb (Annapurna), The Mountain (Mount Everest) sekä K2: Life and Death on the World’s Deadliest Mountain. Näistä enää viimeisin on minulta lukematta.

Ed Viesturs tunnetaan erityisesti turvallisuusajattelustaan. Hän kiipesi maailman vaarallisimmilla vuorilla niin riskittömästi kuin moista nyt voi tehdä. Monet pitävät Viestursia jopa tylsänä ja nössönä kiipeilijänä, koska tämä ei koskaan tehnyt mitään uhkarohkeaa matkoillaan, ainakaan siinä määrin kuin monet  tunnetut ensinousuja tai isoja huimapäisiä seiniä kiivenneet aikalaisensa tekivät. Jopa hieman pilkallisesta lisänimestä ”Steady-Ed” nauttiva Viesturs tunnetaan eritoten kuuluisasta sanonnastaan ”Getting to the top is optional, getting down is mandatory”. (Voi olla, että sen on joku muukin sanonut, mutta Viesturs sitä ainakin kirjoissaan on toistellut ja tehnyt tunnetuksi.)

 Joskus onnistuu! Kilimanjaro, joulukuu 2016

No Shortcuts To The Topissa Viesturs avaa turvallisuusajatteluaan paljon. Useammalla vuorella hän saattoi yhdessä Veikan kanssa kääntyä alas vain muutama sata metri ennen huippua, koska loppuosa vaikutti turvattomalta. Hän saattoi lähteä kymmeniä tuhansia dollareita maksaneelta retkeltä kotiin kesken kaiken, koska ei kokenut oloaan syystä tai toisesta hyväksi. Hän toistelee teksteissään ja ajatuksissaan usein sitä (totuutta), että yksikään vuori ei ole kuolemisen, eikä edes paleltumisen arvoinen. Ja kuitenkin juuri tällä toimintatavalla hänestä tuli ensimmäinen kaikki kasitonniset huiput saavuttanut jenkki. Moni muu kuoli yrittäessään. Viesturs ei koskaan menettänyt yhtäkään kiipeilykumppania matkalla eikä häntä tarvinnut koskaan pelastaa yhdenkään vuoren rinteiltä. Itse hän kyllä pelasti lukuisia kiipeilijöitä uhraten samalla omat huiputusyrityksensä.

Viesturs avaa myös motiivejaan paljon. Niissä kiteytyy mielestäni vuorikiipeilyn ydinajatus: Laji ei ole kilpailua. Tai sen ei pitäisi olla. Steady-Edia ei kiinnostanut pätkääkään olla ensimmäinen jossain tai tehdä suuria, näyttäviä ensinousuja. Häntä ei ajanut eteenpäin näytönhalu tai maine, vaan ainoastaan oman itsensä haastaminen. Hän kiipesi itselleen, omilla säännöillään ja oman turvallisuusrajansa sisällä ottamatta sellaisia riskejä, joihin jotkut muut olivat ehkä valmiita. Samalla Viesturs korostaa, ettei halua arvostella ketään,. Heidän riskinottotasonsa olivat erilaisia ja moni häntä teknisesti parempi kiipeilijä pystyi häntä kovempiin suorituksiin. Niitä saattoi jopa kadehtia välillä ja silti olla nostamatta omaa riskitasoaan. Lajin ydin kun Viestursille oli edelleen sen henkilökohtaisuus,

Turvallisuustaso (toistaiseksi) ok. Mont Blanc, heinäkuu 2017

Minä olen ihan Steady-Ed -fani. Jo ennen ensimmäistäkään hänen kirjansa lukemista ajattelin monista asioista samoin. Minulle vuorille lähteminen on alusta alkaen ollut henkilökohtaista, eikä perustu odotuksiin. Ensimmäisestä Elbrusin keikastani alkaen haluni on ollut ainoastaan haastaa itseäni, kehoani ja etenkin psyykettäni ja puolivahingossa valjastin vuoret haastamiseni välineeksi. Minä olen keski-ikäinen, en ole kiinnostunut ensinousuista, hurjista, vaarallisista huipuista, vaikeimmista reiteistä tai teknisesti haastavimmista pohjoissseinistä. Hitto vie, minä kiipeän maksimissaan helppoja kutosia sisäseinällä ja olen siihen varsin tyytyväinen. Minulle ei ole väliä miten joku Lobuche tai Mont Blancin Goûterin reitti sijoittuu jonkun muun vaikeusasteikolla, ne ovat sopivia juuri minulle juuri nyt. Cholatse on minulle jo vaikea. Ehkä, en tiedä. Se selviää ensi syksynä. Ja kaikista tärkeintä minulle on se nautinto, jonka vuorilta saan. Enkä pysty nauttimaan, jos en tiedä, että se on turvallista.

Kaikista eniten koenkin yhtäläisyyksiä Viestursin turvallisuusajattelun kanssa. Ehkä se tulee opastaustastani (kuten Viestursillakin, hän toimi vuosikausia oppaana Mount Rainierilla Seattlen kupeessa), mutta minulle turvallisuus on kaikessa tärkeintä. En tee eroa sinä, olenko yksin vain asiakasryhmän kanssa, toimin aina samojen standardien mukaisesti. Olen toistellut usein sitä, että vuorille lähteminen itsessään ei ole vaarallista, päätökset paikan päällä ovat ne, mitkä ratkaisevat. Ja turvallisuudesta en noin yleisesti ottaen ole valmis tinkimään, vaikka se tarkoittaisi kotiin kääntymistä 600 metriä ennen huippua, kuten vuosi sitten Aconcagualla kävi. Samana päivänä, kun kaksi kanssakiipeilijääni nousivat huipulle. Heidän riskinottotasonsa oli erilainen. Toki virhearviointejakin tapahtuu, kuten vaikka Mont Blancilla viime kesänä. 

Ei päästy ylös. Selvittiin alas. Bileet! Mont Blanc, heinäkuu 2017.

Yksi Viestursin suosikkilausahduksistani on ”Saftey First, fun second, summit third.” Ensin varmistetaan turvallisuus, sitten keskitytään pitämään hauskaa ja jos näiden yhdistelmä vie huipulle, hienoa!  

Samalla kuitenkin kun näin toimin, katselen kunnioituksella ja kadehtien nuorempien ja/tai minua parempien kiipeilijöiden, kuten vaikka Juho Knuutilan, tekemisiä. Samalla, kun haaveilen, että kyllä minäkin joku päivä vielä, tiedän, etten ikinä pystyisi samaan. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään.

Juttelin muutama viikko sitten kaverin kanssa aikuisena aloitetuista harrastuksista. Hän sukeltaa ja juoksee maratoneja, minä kiipeilen vuorille. Tulimme siihen tulokseen, että keski-iän paras puoli on se, että tässä iässä tietää, ettei pysty olemaan maailman paras jossain. Ettei tarvitse olla. Että voi vain touhottaa omiaan sillä itse määritellyllä ihanan turvallisella keskinkertaisella tasolla ja antaa muiden juosta ohi.

Käännyin alas 600m ennen huippua, kuukauden reissaamisen jälkeen. Aconcagua, tammikuu 2017.